Päätin julistaa loppuelämäni liikunnattomaksi vyöhykkeeksi. Olen vakuuttunut, että liikunnallisen aktiviteetin tarjoamat terveydelliset edut ovat hyvin vaatimattomat suhteessa siihen nöyryytykseen ja kärsimykseen jonka ne tuottavat.
Epäilemättä jokaista liikunnan elämään tarjoamaa lisäminuuttia kohden joutuu vastaavan ajan juoksentelemaan hiki hatussa julkisilla paikoilla hassuissa kireissä housuissa, kyntämään lumihangilla puupalaset jalassa jääpuikot roikkuen korvista tai nostamaan metallisia möykkyjä edestakaisin samassa huoneessa kymmenten hikisten ja puhisevien viiksekkäiden miesten kanssa, myös hassuissa housuissa. Jostain syystä kaikkeen liikuntaan kuuluu olennaisena elementtinä pukeutuminen hölmöihin vaatteisiin. Lisäksi jokainen urheilua harrastava säännöllisesti, kuin osana harrastusta, toisinaan nyrjäyttää nilkkansa, toisinaan murtaa kätensä, tai muilla soveliailla tavoilla torpedoi kehoaan. Useimmat aktiiviliikkujat ovat täysipäiväisiä invalideja ennen nelikymppisiään. Sitä vastoin kukaan ei ole varmasti koskaan murtanut jalkaansa katsoessaan sohvalla Simpsonit-maratonia. Tai jos on, haluaisin nähdä asiasta videotallenteen.
Kas noin, olen luonut kiistattomien perusteluiden armadan, joiden oikeuttamana voin nyt löntystää hotkimaan suklaakakkua ja laulaa epävireisiä ylistyslauluja tukkeutuvien verisuonten moskeijassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti